Pakolaiset tuntuvat olevan tämän vuoden aihe useammallakin nykytaiteilijalla kansainvälisillä markkinoilla. Doris Salcedon näyttely ”Palimpsesto” avautui Madridin Museo Nacional de Reina Sofian tiloissa viime lokakuussa ja kesti vuoden 2018 huhtikuuhun saakka.
Kuinka esittää väkivaltaa ilman väkivaltaa? Kuinka saada aikaan taideteos, jossa on niin vähän kosketeltavaa materiaalia kuin mahdollista? Nämä ovat kaksi kysymystä, joita Salcedo on pitänyt työnsä lähtökohtana. Tämä installaatio koostuu nimistä, jotka ovat kaiverrettu vedellä lattian pintaan. Nimet ovat peräisin uhreilta, jotka ovat hukkuneet ylittäessään välimerta Afrikasta Eurooppaan edellisten kolmen vuoden aikana. Salcedon mukaan näillä uhreilla ei ole ollut oikeudenmukaista elämää, eikä siiskään myöskään kuolemaa. Tämä teos on tehty itkemään näiden uhrien muistolle, sillä kukaan muu ei heille itke.
Retiron Kristallipalatsi rakennettiin 1800-luvulla Madridin maailmannäyttelyä varten. Näin tämä palatsi on suoraan yhteydessä Espanjan koloniaalihistoriaan, johon Salcedo tuo oman jatkumonsa esittäessään teoksensa juuri täällä. Teema maastamuuttajista ja maahanmuutosta sekä toivo paremmasta elämästä jossain muualla on läsnä niin teoksessa kuin itse tilassakin.
Teos koostuu vedestä ja kyynelistä, jotka muodostavat nimiä lattiaan, nousten ja laskien kuin aallot meren pinnassa. Tämä on Salcedon tapa esittää hukkumisen dragisuutta esittämättä itse hukkumista. Nimet katoavat veteen, kuin katosivat itse ihmiset Välimereen. Salcedon mukaan taide luo tyhjyyden, jonka katsoja itse täydentää myöhemmin. Emme näe väkivaltaa ja kuolemaa, mutta silti, vedessä näemme sen elementin, joka tappoi nämä ihmiset, eräänlaisen voimakkaan metaforan kautta.
Vaikka Salcedon mukaan nimet luovat sen oikean muiston uhrista, nämä nimet näyttävät vain kuvaavan uhrien määrää, eikä niinkään heidän yksilöllisyyttään. Vaikka Salcedo ei koskaan halua teostensa kautta tehdä yksityiskohtaista historiaa tapahtumista, vaan eräänlaisen muiston, emme saa mitään muuta tietoa kyseisistä henkilöistä kuin vain heidän uhriutensa. Nimet lattiassa ovat vain nimiä, eivät persoonia. Tämä teos muistaa ennemminkin Välimerta tappavana vyöhykkeenä, johon moni Eurooppaan pyrkijä paremman elämän toivossa on hukkunut.
Tämä väkivallan puuttuminen yhdistettynä materiaalien puuttumiseen on konseptitaidetta parhaimmillaan. Ainut materiaali koko teoksessa on vain vesi kaikessa symbolisessa merkityksessään. Tämän on eräänlaista katoavaa taidetta, josta jää vain muisto ja valokuvat. Tämä teos katoaa samalla tavalla kuin nimet uhreista lattialla tai heidän ruumiinsa Välimeressä.